Hääpäivänä hautajaiset, sukulaiset silmät turvonneina seisoivat.
Satoi niinkuin arvasitkin, päivä oli otollisin mustiin pukeutujille.
Arkun päälle heitin viitosen, kumarruin vielä kuoppaa katsomaan.
Sadevesi pesi kuopan seinämät, murtui alta maa
mä kuoppaan horjahdin.
Olen haudassa, en jossain muualla.
Omaiset ei välitä, ehkä eivät huomaa.
Hiekkaa hautaan lapioitiin, elävältä hautauduin.
Nielin hiekkaa.
Hieman siedin.
Ei mitään enää voi
se varmuus kyllä paljon pelastaa.
Loppunut on ilma täältä
kukat viety haudan päältä prässiin painumaan.
Jäin mullan alle näin
ei kukaan mua tullut noutamaan.
Ei sattuneet kai joutamaan, pian minut tappoi routa maan.
Olen jossakin, en tunne maisemaa.
Levyt viedään kellariin, kaikki muukin pois.
Lattia löytyy alta mullan, valkoiset on seinätkin.
Olen siellä missä hautajaisten sankarit palelee.
Kun avaan suuni ja sanon asiani harkiten
se kuulostaa kuin olisin ulkoa oppinut sen.
Kun toimin toisin kuin annan odottaa
toiset menneisyyteeni viittaa ja opettaa.
"Ymmärrän", vastaan puhelimeen, jos joudun pettymään.
Kirjan vastaus on kolme, olen väärässä
jälleen, viimeksi olin... vuonna...
Veri on hyvää kun yksin juo, on jaettu ilo puolet vähemmän.
Kuvan ja tekstin yhteys vaivaa:
mistä tuntee kunkin motiivit?
Tietyntyyppisissä lauluissa aina purjehditaan pois.
Kuulostaako se vakuuttavalta, jos ei muuta voi kuin matkustaa?
Ostan puvun, saavun paikkaan, vaihdan painon toiselle jalalle.
Näyttelen eheää sivullista, huomaamatonta.
